Hoitotarinat
Hoitotarinoissa luova kirjailijasi pääsee esille. Tarinat saavat olla juuri sinun näköisiäsi, mutta muistetaan kuitenkin muutamia perusjuttuja, jotka otamme huomioon tarinoita arvostellessamme...
► huolellisuus ja laatu
► sopiva pituus
► ei kirjoitusvirheitä
► kappaleenjaot
► oikeinkirjoitus (vuoropuhelut, pisteet, alkukirjaimet jne.)
Mielikuvitus on aina hyvä, mutta on silläkin rajansa. Yliluonnolliset voimat ja olennot voi jättää kokonaan pois niin kuin myös ruman kielenkäytön.
Muita hoitajia sekä ylläpitäjiä saa käyttää tarinoissa, ellei toisin mainita. Jos kuvailet kenneliä, voisit käydä tutustumassa esittelyyn, jotta tiedät sitten kuvailla paremmin. Myös muiden henkilöiden kuvailussa voisit ottaa selvää heistä enemmän.
Laatu ja huolellisuus ratkaisevat kuitenkin eniten, joten mieti tarkkaan tarinan juoni ja toteutuksessa, kannattaa pitää huolen, ettei tarina "valu" loppua kohden. Kuvailu antaa sekä pituutta, että laatua ja vuoropuhelut tuovat tarinaan lisää eloa.
Merkitse alkuun, monesko tarina on meneillään. Myös jatko-osat lasketaan yhdeksi tarinaksi. Tarinoilla ei myöskään ole minimirajaa, sillä hoitamisesta ei ole tarkoitusta teettää minkäänlaista pakkopullaa.
Jos suoritat tarinassa tehtävän, ilmoita siitä tarinan alussa tai lopussa.
Jos taas suoritat kurssia, merkitse alkuun monesko kurssitarinasi tämä on.
Huom! Nettisivu voi tehdä temppujaan, joten kannattaa kirjoittaa tarina toiselle ohjelmalle, josta sitten kopioida se tänne. Nimittäin kesken pitkän tarinan mitä tahansa voi tapahtua ja tarinasi on sitten kadonnut. Käytä siis tallennettavaa ohlemaa, johon kirjoittaa tarina ensiksi.
| Nimi: Kiwie |
20.10.2014 08:54 |
(Pyydän jo nyt anteeksi kuvailuani... :D
Tehtävä suoritettu: pihan siivous.)
2. I See You Again.
Istahdin valkoisen Kuplamme kyytiin. Äidillä ei ollut töitä, joten sain kyydin Nadiyaan.
Ilmassa tuoksui vanilia ja mansikka, äidilläni oli varmaan addiktio hajukuusia kohtaan. Naurahdin ajatukselle ja vaaleahiuksinen äitini katsoi minua oudosti.
Auto lähti nykivästi liikkelle, ja laitoin turvavyön pikaisesti kiinni.
"En olekkaan ajanut pitkään aikaan autoilla...", äiti naurahti hermostuneena.
Tirskahdin ja aloin katsella maisemia. Kaupan pihalla näin Ursulan-(Naapurin ikivanhan ärsyttävän akan)-läksyttävän joitakin poikia. Naurahdin. Ajatus Ursulan puhuttelusta ei houkutellut.
Pidin 'omasta kaupungistani' sen takia että täällä ihmiset saivat olla erilaisia. Kaupunki sopi minulle. Heräsin unelmistani kun huomasin autossa olevan hiostavan kuuma. Väänsin lämmitystä pienemmälle ja avasin mustan nahkatakkini vetoketjun.
"Minulla on huomenna tilipäivä. Haluaisitko jotain?", äiti kysyi poissaolevasti.
Mietin hetken. Olinhan unelmoinut Just Hypen ihanasta repusta, mutta en tykännyt pyytää äidiltä rahaa.
"No, yksi reppu olisi ihan kiva.", sanoin ja esitin keskittyväni maisemiin. Missään ei näkynyt enää ristin sielua.
"Kuinka pitkä matka?", äiti kysyi.
"Ei pitkä, käänny tuosta.", sanoin. Äiti jarrutti äkäisesti ja käänsi auton.
Uppouduin ajatuksiini. Päähäni leijaili kuva Siristä. Hymyilin ajatukselle nappisilmistä.
Vihdoin äiti pysäytti auton kennelin eteen. Kennelin piha oli autio. Avasin auton oven ja hyppäsin ulos.
Äiti vilkutti minulle. Vilkutin takaisin.
Sitten kennelin ovi avautui ja minulle vieras tyttö talutti koiraa ulos. Ansku oli esitellyt tuon koiran minulle... Hmm, niin! Koiran nimi oli Late.
"Moi!", tyttö sanoi.
"Hei!", sanoin ja kävelin Laten luo. Rapsutin koiraa korvan takaa.
"Oletko uusi? Odota, hoidat Siriä sinun nimesi oli...", tyttö muistelee ja rapsuttaa päätänsä.
"Kiwie. Ja sinä olet?", kysyn tytöltä kiinnostuneena. Meistähän voisi tulla ystäviä.
"Minun nimeni on Sanni. Hauska tutustua!", tyttö sanoi.
"Samoin! Late näyttää haluavan lenkille!", vihjasin katsottuani energistä Latea.
"No, heippa!", Sanni sanoi ja lähti.
Astun kenneliin ja Siri juoksee minua vastaan. Rapsutan koiraa nopeasti ja lähden kävelemään kohti ruokavarastoa. Siri hölkkää vierelläni energiaa pursuten.
"Rauhoitu, tyttönen.", sanon kiltisti mutta päättäväisesti.
Avaan ruokavaraston oven. En päästä Siriä ruokavarastoon, vaan käsken sen istua oven eteen.
Luen lappua seinällä.
"Sirin ruokinta 20.10.14: Aamulla 2,5 dl kuivanapuja. Illalla Pedigree purkkiruokaa puoli purkkia ja yksi raaka kananmuna.", luen tarkasti.
Otan desimitan ja mittaan Sirille sopivan määrän kuivanapuja metalliseen ruokakuppiin. Laitan kaiken takaisin paikoilleen ja vien ruuan ulos. Siri seuraa minua koko matkan kiehnäten ympärilläni.
"Istu!", komennan. Siri istahtaa vastahakoisesti, mutta käy vieläkin ylikierroksilla.
Muistan lukeneeni sen että jos koiralle antaa ruokaa koiran ollessa huonossa mielentilassa, koira ajattelee ruoan olevan palkinto käytöksestä.
Odotan että Siri rauhoittuu, ja ojennan kipon sen eteen.
"Paikka... Saa ottaa!" sanon. Siri alkaa heti syödä.
Katselen kauempaa kun punahilkka syö. Voisi luulla, ettei tolleri ole ikinä ruokaa nähnytkään.
Nauran ahneelle tytölle, ja vien kulhon takaisin ruokavarastoon. Siri jää ulos sulattelemaan ruokaa.
Nappaan matkallani haravan ja alan haravoimaan pihaa. Ensiksi Siri luulee että leikin sen kanssa ja että harava on lelu, mutta tarpeeksi komennettuani se tajuaa ettei haravaan saa koskea.
Pihalla on pakkasta, ja samalla kun haravoin ihastelen Siriä joka juoksentelee ympärilläni.
Lehtikasa alkaa suurentua, ja pian olen tyytyväinen tulokseen. Piha näyttää nyt siistiltä.
Menen sisälle ja nappaan naulakosta Sirille talutishinhan ja valjaat. Itselleni nappaan vyön.
Kiinnitän talutushihnan vyöhön. Kiepsautan vyön lantioni ympärille. Vihellän ja Siri juoksee luokseni. Laitan punahilkalle mustat valjaat ja kiinnitän nahkaisen talutushihnan valjaisiin.
Lähden kävelemään kohti metsää. Siri vetää innokkaasti, ja olen onnellinen siitä että otin vyön.
Nautiskelen metsässä kävelystä. Päästän Sirin vapaaksi, ja se lähtee juoksemaan kuin hullu. Ihastelen upeaa metsää. Lehdet leijailevat hitaasti maahan, ja pikkupakkanen ei haittaa, ainakaan minua.
Yhtäkkiä sivultani kuuluu läiskähdys ja haukuntaa. Juoksen äänen suuntaan ja parin pusikon läpi juostuani näen valtavan lammen, ja Sirin lammen keskellä. Siinä tollerityttö ui ylpeästi lammikkoa ympäri kuollut lintu suussaan.
Alan nauraa. Siri katsoo minua kuin kummeksuen.
"Tule tänne!", kutsun koiraa.
Siri ui luokseni ja kiipeää rantatörmää ylös. Punahilkka tiputtaa märän sorsan eteeni ja ravistelee turkkiansa. Minäkin kastun läpimäräksi. Siri nappaa sorsan suuhunsa ja alkaa hölkätä ympärilläni pää ylhäällä. Lähden kävelemään Nadiyaa kohti. Minulla on alkanut olla kylmä, ja pakkanen kipristelee poskiani ja korviani.
Siri ei edes huomaa pakkasta, vaan juoksentelee ja kantaa lintua suussaan kuin suurtakin aarretta.
Kun saavumme kennelin pihaan, huokaisen helpotuksesta. Lähes juoksen sisälle Siri perässäni ja arvostan ensimmäistä kertaa lämmitystä. Ansku tulee minua vastaan.
"Mitä teen tuolle sorsalle?", kysyn ja viittoilen Sirin suuntaan.
Ansku nappaa sorsan Sirin suusta ja lähtee viemään sitä jonnekin, varmaankin roskikseen.
Siri jää vikisemään sorsan perään. Rapsutan hölmöä koiraa, ja huokaisen onnellisena.
Mutta sitten kuulen hirvittävän äänen. Kuplan tutun hyrinän.
Halaan rakastani ja lähden pihalle. Äiti vilkuttaa minulle hymyillen kuin Naantalin aurinko.
Koitan pitkittää hetkeä. Haistelen maaseudun raikasta tuoksua ja vilkutan Anskulle. Äiti tööttää, ja kapuan autoon. Yllätän itseni olemalla surullinen ja väsynyt.
Suljen silmäni ja katoan unten maailmaan...
|
Vastaus:
Anskun kommentti:
No tässä oli jo paljon parannusta, hyvä tarina! (: Nyt olit keskittynyt kuvailuun hienosti ja se näkyi. Piituuskin oli tällä kertaa sopiva. Jatka samaan malliin!
Tuosta lainausmerkistä vielä... Kun sanoin, että pilkku tulee lainausmerkkien ulkopuolelle, niin tarkoitin toteamuslauseessa --> "Mukava tutustua", sanoin.
"Heippa!" huusin.
"Oletko kunnossa?" kysyin.
Anteeksi, jos ohje oli sekava, toivottavasti nyt ymmärsit! (:
Hyvä kun suoritit tehtäväkin.
Cillan kommentti:
Mukava tarina, pidin tästä :) Kuvailu oli hyvää ja sait tarinaan lisää pituutta. Tämä ei ole paha virhe, mutta muista kiinnittää huomiota aikamuotoon, sillä se vaihteli tässäkin tarinassa.
Saat tarinasta 19 v€ + tehtävästä 5 v€. |
|
| Nimi: Kiwie |
19.10.2014 11:08 |
1. New start.
Pyöräilin pitkin tuttuja katuja. Poskipäitäni kipristeli, johtuikohan tuo lämpötilasta vai vauhdista. Maa oli hiukan liukas, joten päädyin hidastamaan vauhtia. Pysähdyin ilmoitustaulun kohdalle. Taulu oli täynnä erivärisiä ja muotoisia mainoksia.
Aloin lukemaan ilmoitusta myytävistä koiranpennuista.
"Hinta 1000 euroa..." luin ääneen. Hylkäsin ajatuksen heti. Mainoksen vieressä oli mainos missä suloinen tolleri tuijotti kameraa nappisilmillä.
Luin mainoksen nopeasti läpi.
"Hoitokoiraa vailla... Ei, tämä ei maksa... Hoitajia tarvitaan... Soita allaolevaan numeroon..." otin mustan iPhoneni esiin ja näppäilin numeron siihen.
Puhelin kerkesi tuutata pari kertaa, ennenkuin pirteä naisääni vastasi:
"Hei, minun nimeni on Ansku. Kuka sinä olet?" mietin hetken, mitä vastaisin.
"Olen Kiwie, ja olisin kiinnostunut hoitajan paikasta." sanon niin itsevarmasti kun pystyn.
"Kivaa! Onko sinulla aiempaa kokemusta koirista?" nainen kysyy, ja kuulen epäilyksen hänen äänessään.
"Äidilläni oli koira kun olin pieni." vastaan. Kämmeneni alkavat hiota. Mitä jos Anskuksi esittäytynyt nainen.
"No, tule meille käymään niin katsotaan sopiiko Siri sinulle!" Ansku sanoo reippaasti.
Suljen puhelimen ja lähden polkemaan kohti Nadiyaa...
Pysähdyin hienon rakennuksen eteen. Ovesta astui ulos kaunis nainen, jota veikkaan Anskuksi.
"Moi! Olet varmaan Kiwie? Minä olen siis Ansku, tule toki sisään tapaamaan Siriä!" Ansku sanoo reippaasti.
"Joo..." sanon ja kurkkuni tuntuu rutikuivalta.
Astun sisälle, ja Anskun kehotuksesta jätän takkini naulaan.
Sitten kuulen haukahduksia, ja kolme oranssia tolleria juoksee luokseni.
Silitän jokaista, ja pian olen saanut sylillisen koirankarvoja vaatteisiini.
"Näytät tulevan hyvin toimeen koirien kanssa." Ansku sanoo.
"Kiitos..." mutisen ja punastun korviani myöten.
"Tuo yksi tuossa on Late!" Ansku sanoo ja osoittaa komeaa urosta.
"Missä Siri on?" kysyn enkä pysty salaamaan halua tavata hoitokoiraani.
"Siri on varmaankin jossain lepäämässä. Siriiiii!" Ansku kutsuu.
Kuuluu sarja iloisia haukahduksia, ja upea tolleri saapuu luokseni.
Siri alkaa nuolemaan kasvojani.
"Hei, rauhoitu!" sanon lempeästi. Siri katsoo minua nappisilmillään kerjäten rapsutuksia.
Rapsutan koiraa korvan takaa.
"Tuo on siis hoitokoirasi!" Ansku sanoo ja naurahtaa.
Pyöräilen hiekkatietä pitkin kotiin. Ansku oli näyttänyt minulle paikkoja. En voi lopettaa hymyilemistä.
Koko maailma tuntuu onnellisemmalta paikalta.
"Taidan olla sekaisin!" naurahdan. |
Vastaus:
Anskun kommentti:
Mukava alkutarina. Tapahtumat kuitenkin etenivät liian nopeasti, eikä kuvailua ollut tarpeeksi. Tästä syystä tarinan pituus jäi vähäiseksi, joten jatkossa kannattaa panostaa kuvailuun ja hidastaa tilanteiden etenemistä. Tällä tavalla pituuden lisäksi, tarinasta tulee selkeämpi ja laadukkaampi, jota on kiva lukea. Myös aikamuoto vaihteli tarinassa preesenssistä imperfektiin. Se ei ole vakavaa, mutta kannattaa käydä tarina vielä läpi, ennen kuin lähetät sen, ja korjata verbien aikamuodot, mikäli ne vaihtelevat. Lainausmerkkien kanssa myös toteamuslauseessa pilkku tulee lainausmerkkien ulkopuolelle --> "Moi", sanon. Kennelillä oloa voisi olla jatkossa enemmän, tässä tarinassa kerrottin vain Sirin näkemisestä ja seuraavassa kappaleessa kävit pikaisesti läpi, muuta olin tehnyt kennelillä.
Cillan kommentti:
Eipä kauheasti lisättävää Anskun kommenttiin. Tämä oli kuitenkin ensimmäiseksi tarinaksi kiva (:
Saat tästä 10 v€. |
|
| Nimi: Sanni |
15.09.2014 15:10 |
0.1 || Toiveiden täyttymys
Nojaan auton ikkunaan, ja katselen, kuinka puu toisensa jälkeen jää taaksemme. Ja kuinka me ohitamme aina vain uudet tienviitat. Kuinka juuri loppunut sade oli jättänyt ikkunaan pisaroita, jotka hitaasti valuivat alaspäin, jättäen ikkunaan kostean jäljen. Ja kuinka me joka hetki olimme kauempana kotoa. Tai vanhasta kodistamme. Kyyneleen pyrkivät silmiini, mutta räpyttelen ne pois. Ei se niin kamalaa ole, kyllä monet muutkin ovat muuttaneet. Ja olihan joskus pakko muuttaa, sille ei voinut mitään. Vilkaisen sivupeilin kautta äitiä, joka hänkin on vaihteeksi hiljaa, eikä juorua naapureista. Kuinka Heleniuksen rouva taas joogasi pihalla, tai kuinka Simola taas leikkasi nurmikkoaan, vaikka leikkasi sen viimeksi toissapäivänä. Mutta eihän meillä ole enää naapureita. Tai on, mutta he ovat uusia. Kaikki on uutta. Pikkuveljenikään ei ärsyttänyt minua kuten tavallista, ei edes potki selkänojaani, mikä on aika harvinaista. Kaikki oli muuttunut. Kaikki puuttuu. Isä puuttuu.
Äiti kääntää autonavainta, jolloin auton moottori lopettaa hyrinänsä, joka oli jatkunut yhtäjaksoisesti yli viisi tuntia. Isän äidille turkista ostama avaimenperä heilahtaa muutaman kerran, kunnes sekin pysähtyy. Istumme hetken hiljaa autossa, kunnes äiti rikkoo hiljaisuuden syvän huokauksen saattelemana.
”No niin, perillä ollaan”.
Ihan niin kuin ei olisi ollut mitään parempaa sanottavaa. Ihan tosi. Minulla olisi ollut paljonkin sanottavaa, olisin halunnut huutaa äidille isästä, ystävistäni, jotka olivat toisella puolella suomea. Mutta kurkustani ei lähtenyt ääntä. Säälin äitiä, en halunnut tuottaa hänelle lisää pahaa mieltä. Äiti nousee autosta ja menee purkamaan takakonttia. Minäkin nousen autosta, ja katselen ympärilleni. Piha on pieni, mutta viihtyisä. Pieni kaupunkiviidakko lähinnä, täynnä omenapuita ja reheviä marjapensaita. Sommittelen jo katseellani riippumattoa omenapuun ja tammen väliin. Sitä sinistä, jonka sain nimipäivälahjaksi. Viidakon keskellä on kuitenkin maiseman pilaava betonimöhkäle, jota sivistyneet ihmiset kutsuvat rivitaloksi. Ja minun pitäisi asua sillä. Tässä on paljon opittavaa. Naapurien sietää sitten olla mukavia…
Sisällä oli ainoastaan nahkasohva, retkipöytä sekä monen monta muuttolaatikkoa. Minua alkaa tympiä, on päästävä hetkeksi pois tästä kaikesta. Kaikesta mikä muistuttaa minua menneestä. Käännyn ympäri ja tallustan takaisin ulos, jossa äiti maanittelee veljeäni – jonka nimi on muuten Sami, ärsyttävän samanlainen kuin Sanni kirjoittaessa – pois tabletin kimpusta.
”Meen kattelemaan vähän kaupunkia”, sanon äidille ottaessani mintunvihreän hupparini autosta.
”Okei, kännykkä mukaan, ja kotiin sitten viimeistään kahdeksalta. Ties mitä nuorisojengejä täälläkin liikkuu”, äiti huikkaa loittonevalle selälleni.
Kaupunki ei ollut mikään kauhean iso, mutta kyllä se on silti isompi kuin edellinen kotikylä. Muutaman kerroksen kerrostaloja on useampia, kadut ovat täynnä pieniä, lämminhenkisiä puoteja, mutta ihmiset sulloutuvat kaikki isoon kauppakeskukseen. Hammastahna ja suklaa mainokset taistelivat huomiosta. Kaikkialla on oudon hiljaista, vain pari ihmistä kävelee minun ohitseni. Vanhassa kotikylässä kaikkia tervehdittiin, ja kaikki tervehtivät takaisin. Täällä vielä kukaan ei ollut vastannut tervehdykseeni, kävelevät vain tylysti ohi. Ainoa ääni on keskuksen pihassa jylläävät auton moottorit. Kuten tavallisesti, astun ensimmäisenä löytämäni eläinkaupan sisään. Kun avaan ovea, sen yläpuolella oleva pieni kello soi iloisesti. Minun lisäkseni pienessä puodissa ei ole kuin kauppias, joka hätkähtää kellon soidessa.
”Hei, voinko auttaa jotenkin?” hän kysyy, ja hänen äänestään kuuluu, että hän toivoisi minun ostavan koko kaupan tyhjäksi.
”Tulin vain katselemaan, muutin juuri tähän kaupunkiin”, vastaan, ja kauppiaan ilme muuttuu taas hiukan tylsistyneeksi. Tunnen oloni jotenkin syylliseksi, kauppakeskus varmaan vetää kaikki asiakkaat puoleensa. Jos minulla olisi koira, ostaisin sille kaikkea kivaa tästä kaupasta, mutta kun ei ole. Vaikka kuinka toivoisin, sitä ei tule. Ja se on varma. Kauppa on täynnä hihnoja, valjaita kuppeja, leluja… kaikissa mahdollisissa väreissä. Ihailen pitkään isoa agility este pakettia. Kun olen katsellut ja hipelöinyt tavaroita tarpeeksi, päätän ihan hyvää hyvyyttäni ostaa puruluun, vaikken tiedä mitä ihmettä minä sillä teen. Voisin antaa sen vaikka jollekin naapuruston koiralle. Sillä välin kun kauppias selvittelee välejään kassakoneen kanssa päätään raapien, menen tutkimaan oven vieressä olevaa isoa ilmoitustaulua. Taulu on täynnä pentueiden mainoksia ihanien kuvien kera, sekä kadonneiden lemmikkien ilmoituksia. Yksi esite kuitenkin pistää silmääni, siinä lukee näin:
”Haluaisitko koiran, muttet voi saada sitä? Miten olisi hoitokoira? Sellainen koirakaveri, jonka kanssa voit touhuta niin usein kun haluat, mutta sinun ei tarvitse maksaa siitä, eikä pitää sitä kotonasi. Sinulle jopa maksetaan siitä! Voiko koiran pitäminen enää ihanampaa olla! Soita alla olevaan numeroon, niin kuulet tarkemmin hoitajuudesta. Tervetuloa kennel Nadiyaan!”
”Anteeksi, osaatko kertoa jotain kennel Nadiyasta?” kysyn kauppiaalta, joka on vihdoin saanut kassakoneen toimimaan.
”Toki, se on ihan tässä lähellä, pari kilometriä matkaa. Sieltä saa hoitokoiran, jota sitten voit hoitaa. Monet nuoret pitävät siitä”, myyjä sanoi. Niinpä niin, sitähän siinä esitteessä ei sanottu.
”Mmm… Kiitos”, vastaan sarkastisella äänellä. Myyjä ei kuitenkaan tajunnut sitä, joten otan puruluun ja astun liikkeen ovesta ulos.
Minä totta tosiaan haluan Nadiyaan hoitamaan jotain suloista karvakerää. Jos äiti ei suostuisi tähän, niin… Hetkinen, eihän minun ole pakko kertoa äidille. Tai no, kyllä hän sen kuitenkin saa selville. Mutta jos ensin sopisin sen hoitajuuden, ja sitten viattomana menisin äidille kertomaan siitä, ja etten muka tajunnut, että olisi pitänyt kysyä äidiltä. Juuri niin, sehän on hyvä idea. Kiihdytän hiukan vauhtia, ja seuraan tienviittoja kennel Nadiyaan päin. Hetken päästä kaupungin asfaltti vaihtuu mukavaksi hiekkatieksi, joka tuntuu mukavalta jalkojen alla. Puitakin tulee koko ajan enemmän ja enemmän näkyviin, ja lopulta kävelen kuin jollain metsätiellä. Tai kuka tietää, sehän saattoi olla metsätie. Kun olin hetken tallustellut, eteeni aukeaa aukea alue, jonka keskellä on kaksi isoa rakennusta. Olen ihan intoa piukassa, ja melkein juoksen loppu matkan rakennuksia kohti. Kun tulen pihaan, niin hidastan taas vauhtiani. Pidän katseeni tiukasti ovessa, ja mietin mitä sanon oven avauduttua. Sillä hetkellä takaani kuitenkin kuuluu ihmettelevä naisääni.
”Hei, kukas sinä olet? Et tainnutkaan soittaa”.
Hätkähdän, saan pienen sisäisen paniikin, jonka jälkeen käännyn katsomaan äänen aiheuttajaa.
”Olen Sanni… ja en soittanut”, vastaan typerästi. Alan pureskella alahuultani, kuten teen aina kun olen hermostunut. Pitäisi lopettaa, se on jo aika ruvella, mieti nyt jos joku pussaisi minua. No okei, kuka nyt minua haluaisi pussata? No, se ei nyt liity tähän, jatketaan siitä toiste.
”Olet varmaan kiinnostunut hoitamisesta?” nimetön ääni jatkaa taas puhumistaan.
”Todellakin! Olen aina halunnut koiraa, mutta äiti inhoaa koiria… Niin ajattelin tulla kysymään täältä hoitokoiraa. Jos se siis käy”, jatkan innoissani.
”Tietääkö äitisi tästä?” nainen kysyy hiukan huvittuneena.
”Toki tietää. Kuka sinä muuten olet?” valehtelen sujuvasti ja vaihdan aihettakin. Hienosti hoidettu.
”Ai niin… Olen Ansku. Haluat varmaan nähdä koirat, eikö niin?”
”Jep”, sanon. Ansku pyytää minua seuraamaan, ja lähtee kävelemään sisälle.
Ansku johdattaa minut eteisen läpi, joka on täynnä koirien hihnoja ja ihmisten takkeja. Peremmälle päästyämme eteemme tupsahtaa pieni koiralauma.
”Tässä olisi sitten koko poppoo. Ainakin tällä hetkellä”, Ansku iskee silmää. En kuitenkaan pystynyt enää keskittymään siihen mitä hän sanoo, sillä tuijotan silmät suurina neljää tolleria, jotka katsovat iloisina takaisin. Katson kaikkia vuoron perään, ja kun katseeni osuu viimeiseen koiraan, jotain tapahtuu. En tiedä, kai se on jotain rakkautta ensisilmäyksellä tai jotain sellaista. Se koira vain veti minua puoleensa. En voinut sille mitään. Kyykistyn sen koiran viereen, ja annan sen ensiksi nuuhkia kättäni. Koira lipaisee sitä ujosti rannettani, jonka siirrän rapsuttamaan sen päätä.
”Kuka tämä ihanuus on?” kysyn Anskulta kääntämättä katsettani koirasta. Jos tällä koiralla olisi jo hoitaja, mikään ei voisi olla huonommin.
”Tämä herra on Late, viralliselta nimeltään Nadiya’s Lande”, Ansku kertoo. Laten ruskeat suklaasilmät tuijottavat minua odottavasti, ja sen antaa oikeaa tassuaan kuin kerjäten lisää rapsutuksia. Laitan käteni sen niskaan, ja alan vetää kättäni pehmeää turkkia pitkin alaspäin.
”Ei kai sillä ole hoitajaa?” kysyn.
”Ei, ainoastaan Sirillä on tällä hetkellä hoitaja”, Ansku sanoo katsoessaan minua tutkivasti. Ihan kuin tutkiakseen, onko minussa hoitaja-ainesta. Yritän näyttää mahdollisimman vakuuttavalta, kun nousen ylös, ja pudistelen vaatteitani koirankarvasta. Pitäisi muuten nyppiä kaikki karvat pois, ettei äiti huomaa, Tai voisinhan sanoa että kävin eläinkaupassa jossa… Ei, oli ne silti parempi saada pois.
”Voisinko alkaa hoitamaan Latea?” Jatkan kyselemistäni, vilkuillen koko ajan sivu silmällä Latea, vaikka yritänkin keskittyä Anskuun.
”Toki, minusta tuntuu, että sinä olet juuri sopiva hänen hoitajakseen. Mennään tuonne minun ja Cillan toimistoon, niin voidaan laittaa asiat järjestykseen”, hän sanoo, ja lähtee taas johdattamaan minua seuraavalle pysäkille.
”Noin, asiat ovat nyt hoidossa, sinun kannattaa nyt varmaan lähteä kotiin, kellohan on jo puoli yhdeksän. Viemme koirat pian iltalenkille”, Ansku huokaisee pitkän juttutuokiomme jälkeen, jolloin hän selitti minulle kaiken tarvittavan hoitajuudesta.
”Puoli yhdeksän? Juu, minun on nyt mentävä”, hätäännyn. Äiti ei todellakaan pidä siitä, että olen myöhässä. Ja jos hän yhdistää sen kenneliin, olen pulassa. En varmasti pääsisi tänne enää ikinä. Heilautan kättäni ja sujahdan nopeasi ovesta ulos. Pörrötän nopeasti Laten, joka on istunut oven takana melkein koko ajan, päätä, ja sujahdan eteiseen. Pujotan kengät jalkaani, ja lähden pieneen juoksuun. Vaikka hiekkatie rapiseekin yhä jalkojeni alla, se ei ole enää sitä mukavaa rapinaa, jonka kuulin menomatkalla. Nyt se oli painostavaa ja hidastavaa rapinaa, johon jalkani kolahtavat epämukavasti. Naamani alkaa hetken kuluttua punoittaa ja silmälasini menee huuruun. Riuhtaisen ne pois naamaltani, ja sullon rajusti taskuun. Syke kohoaa kokoajan enemmän, ja vielä hieman huono kuntoni sairastelun jälkeen alkaa valittaa pistämisenä ja keuhkojen ratisemisena. Oli pakko hiljentää hiukan vauhtia. Ihan kohta pääsisin asfalttitielle, josta oli vain muutaman sataa metriä kotiin. Enää vähän, hoen itselleni.
”Kuka pullukka täällä yrittää kuntoansa parantaa?” säikähdän takaani kuuluvia pojan ääniä. Naurusta päätellen heitä on ainakin neljä. Yleensä suhahdan jotain takaisin, mutta yhtäkkiä minua alkaa pelottaa. Käännyn kuitenkin ympäri, ja näen neljän hengen poikaporukan, joka koostuu noin 13 tai 14 vuotiaista pojista. Kaikki nauraa räkättävät minulle. Minun on pakko saatava suuni auki, muuten ne jatkavat.
”Niin, itse ette tietenkään halua olla hyvässä kunnossa?” yritän, mutta se kuulostaa todella typerältä ja heiveröiseltä.
”Ei, me ollaan jo niin timmissä kunnossa, ettei meidän tarvitse”, joku pojista taas jatkaa. Ryhmä alkaa tulla lähemmäs, mutten pysty tekemään mitään, jökötän vain paikallani miettien, mitä sitten tapahtuu. He kuitenkin vain kävelevät ohitseni, viime hetkellä yksi kuitenkin kamppaa minut, ja kaadun rähmälleni maahan. Saan onneksi otettua käsillä vastaan, mutta polvia ja kämmeniä vihloi silti ankarasti.
”Miksi et vastannut puhelimeen?!” oli äidin ensimmäinen lause, minkä hän sanoo tullessani kotiin. En kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä seuraava kysymys pääsee hänen suustaan ulos.
”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut? Minähän ostin nuo farkut sinulle vasta pari viikkoa sitten?”
”Ei mitään, kaaduin vain takaisin tullessani”, vastaan väistelevästi. En halunnut antaa äidille mahdollisuutta muistutella kotiintuloajasta tarvittua enempää. ”Anteeksi, mutta haluaisin mennä nyt suihkuun. Polvia vihloo aika lailla.”
Äiti vain tuhahtaa, mutta päästää minut ohitseen. Kävelen sen saman huoneen ohi, jossa oli aikaisemmin ollut vain sohva ja pöytä, mutta nyt sinne oli levitelty muitakin tavaroita. Vaikka paikka oli vieläkin sekainen, se näyttää enemmän kodilta. Avaan ensimmäisen löytämäni oven, mutta siellä on makuuhuone, joten jatkan toffeenruskeaa käytävää eteenpäin. Seuraavalla kerralla osun oikeaan. Vaaleansinisellä ja – keltaisella laatoitettu kylpyhuone oli rumimmasta päästä, mutten jaksa välittää siitä. Saatuani housut pois, huomaan toisessa polvessa valtavan mustelman, ja toisessa polvessa ison avohaavan, josta oli valunut hiukan verta housuilleni. Heitän housut pyykkikoriin, ja astun lämpimän suihkun alle.
Pestyäni itseni ja syötyäni iltapalan, laahustan väsyneenä huoneeseen, jonka äiti sanoi olevan minun. Siellä oli valmiiksi pedattu sänky ja lempiyöpaitani. Äiti ei sittenkään tainnut suuttua minulle kauheasti. Tai sitten hän sääli minua, joka tapauksessa, olin siitä kiitollinen, en olisi jaksanut enää hetkeäkään pystyssä. Vaihdan yöpaidan päälleni ja laskeudun pehmeään sänkyyn nukkumaan. Nukahdan melkein heti, mutta ennen sitä mietin kaiken sen jälkeen kun saavuin kennelille. Late on aivan ihana koira! Olinko oikeasti pullukka? Se on viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista.
------------------------------
En kauheasti kuvaillut Anskua, kun en oikein tiennyt miten kuvailla. :D Ja tuo loppu saattoi mennä hiukan oudosti… Mutta ei se nyt haittaa, odottelen innolla kommentteja ;)
|
Vastaus:
Cillan kommentti:
Wau, tykkäsin tästä tarinasta ja paljon! Tämä oli ihan erilainen kuin useimmat aloitustarinat ja tässä oli paljon muutakin kuin kennelillä oloa. Kuvailet myös sujuvasti ja pituutta oli sopivasti. Ainoa miinus minkä keksin on se, että aikamuoto vaihtui joskus (harvoin) imperfektiin, mutta sekään ei niinkään haitannut lukemista.
Anskun kommentti:
Kuvailusta ensinnäkin paljon plussaa! Minäkin pidin paljon tarinan erilaisuudesta, tämä todellakin tempaisi mukaansa vielä kun tekstikin oli sujuvaa. Itsekin kiinnitin hieman huomiota aikamuodon vaihtumiseen, muttei se juuri ollenkaan häirinnyt lukemista. Pituutta oli myös riittävästi. Jatka samaan malliin, tämä oli tosi hyvä! (:
Saat tästä 23 v€ |
|
| Nimi: Frida |
14.09.2014 08:13 |
//tässä tällänen typerä alkutarina
01 Hei mä lähden nyt!
Laskin koululaukkuni tilavaan eteiseen ja ripustin valkoisen takkini naulaan. Takista tihkui lattialle vesipisaroita. Punainen sateenvarjo lepäsi vasten naulakkoa ja odotti käyttövuoroaan. Aamulla kouluun lähtiessä olin unohtanut sen tuohon. Siirsin laukkuani hieman syrjempään ja pistin sen odottamaan iltaan. Ei, en aikonut tehdä läksyjä. Ne saisivat tälläkertaa odottaa.
"Pöö onks joku koton?" Huusin oletettavasti tyhjään omakotitaloon. Yllätyksekseni sieltä kuitenkin kuului vastaus:
"Terveppä terve, Frida"
Ääni kuului pikkusiskolleni Livialle.
"Okei, mä lähdin nyt sille kennelille" huusin ja avasin ulko-oven. "Hei mä lähden nyt!"
"Ai joo, okei moi", Livia mutisi välinpitämättömänä. Hän ei kauheasti välittänyt koirista. Enemmänkin hevosista. Hänen huoneensa olikin kokonaan täynnä hevosjulisteita. Otin naulakosta mustan takin ja avasin oven. Kotimme sijaitsi aika kaupungin laidalla, eli kennelille ei olisi kauaa matkaa.
"Se sateenvarjo", mumisin. En kuitenkaan jaksanut enää kääntyä. Tähän aikaan vuodesta sää on niin arvaamatonta. Ensiksi voi alkaa tihkuttamaan, sitten taivas jo repeää. Sen jälkeen aurinko alkaa paistamaan ja esittää, ettei sadetta olisi tullutkaan.
Ehkä viidentoista minuutin päästä näin Nadiyan kennelin. Jokainen perhonen vatsassani kuoriutui ulos kotilostaan ja alkoi lennellä ympäriinsä. Olisi tehnyt mieli juosta ympäriinsä ja kiljua täyttä kurkkua. Koputin puiseen oveen ja kuulin parin koiran haukkumista. Odotin hetken ja koputin sitten uudestaan.
"tullaan tullaan", naisen ääni huusi hieman kauempaa. Nuori nainen avasi oven ja hymyili minulle aurinkoisesti.
"Hei olen Cilla! Ja sinä mahdat olla Frida?" Cilla sanoi pirteästi. Tyydyin vain nyökkäämään.
"Öhh... tulin hoitamaan Siriä", sanoin hiljaa.
"Niin tulit", hän sanoi ja viittoi minua sisälle. "Siri odottaakin sinua"
Hymyilin ja astuin sisälle kenneliin. Siellä oli kodikasta. Pieni - ehei, ei niin pieni kun luulet - koira kipitti luokseni häntä vispaten.
"Hei Siri! Hyvä tyttö" lepertelin sille ja annoin sen tutustua minuun.
"Onko sun kotona koiria?" Cilla kysyi ja rapsutti Siriä korvan takaa.
"Ei? Mutta siskollani Cindyllä on kaksi tolleria, Herz ja Warro", vastasin hymyillen.
"Herz ja Warro", Cilla tuumi. "Tässä on muuten hihna, jos haluat viedä Sirin ulos"
Cilla ojensi käteeni nahkahihnan, jonka kiinnitin Sirin pantaan.
"Selvä, kiitos", sanoin ja lähdin ulos ovesta.
Hetken ajan vain kävelimme hiekkatiellä. Tuntui melkein siltä, että omistaisin oman koiran. Aikoisin tehdä tasan tarkkaan saman jutun, minkä Cindy teki kun oli täysi-ikäinen, nimittäin hankki oman koiran. Hänkin oli pitkään halunnut omaa koiraa. Ja nyt hänen elämänsä pyöri Warron ja Herzin ympärillä. Livia saisi kyllä tehdä minun puolesta mitä lystäisi. Hankkikoot vaikka oman tallin, kunhan minä vain saan koiran.
"Juostaisiinko Siri?" Kysyin koiralta, joka haukahti minulle iloisesti. Hymyilin sille ja kiihdytin juoksuun. Siri innostui ja ryhtyi juoksemaan. Pian hiekkatie loppuikin ja käännyimme lähimmälle metsäreitille. Hiljenisi vauhtini kevyeeseen hölkkään ja annoin Sirin tutkia keppejä ja tehdä tarpeensa. Metsä näytti hienolta, kun jotkut lehdistä olivat alkaneet jo kellastua. Olisi hauska nähdä Cindy taas. Hän nimittäin pyörii ympäri suomea ja käy Warron kanssa näyttelyissä ja agilityssa. Herz on vasta koulutuspuolella, joten se vain pyörii mukana.
"Sirii, käännytään takaisin", sanoin koiralle ja taputin reittäni. Siri katsoi minua kiinnostuneena ja kipitti lähemmäs minua.
Hypin Sirin kanssa kaatuneiden, pikkuruisten puiden yli ja poimin maasta vaahteranlehden. Hoksasin kannon pikkumatkan päästä ja lähdin juoksemaan sitä kohti.
"Hyppää Siri!" huusin ja nostin kättäni kohti kantoa. Siri hyppäsi matalan kannon päälle. "Hienosti"
Pujotin ruskean lehden Sirin pantaan.
"Lajinsa paras", vitsailin ja istahdin kannolle. Siri nuolaisi naamaani. "Sinä tottelee aika hyvin, etkö vain?"
Nousin seisomaan ja Siri hyppäsi alas kannolta.
"Nyt mennään", sanoin. Juoksimme metsäpolulta kenneliä kohden. Siri haukahti pari kertaa ja katsoi minuun innostunein silmin.
"Hieno lenkki oli", hymyilin samalla muistin lehden Sirin pannassa. "Siri, odota"
Tyttö olisi halunnut jatkaa matkaa, mutta pysähtyi kuitenkin.
"Tule tule otan 'ruusukkeen' pois", sanoin ja irroitin lehden. Cilla seisoikin jo kennelin ulkopuolella.
"Jäätkö vielä antamaan ruoan?" hän kysyi.
"Jäisin mielelläni, mutta-"
"Äh, ei siinä kauaa mene ja Siri takuulla ihastuisi sinuun, kunhan vaan antaisit sille sen kipon"
"No jos nopeasti..."
Cilla hymyili ja lähti sisälle. Talutin Sirin perässä ja näin tämän nimikirjaillun kipon.
"Tässä", Cilla sanoi kuppia ojentaen. Otin kupin käteeni ja näin sivusilmällä, kun Sirin katse siirtyi Cillasta minuun.
"Pyydä sitä istumaan ja sano sille paikka. Sitten laske kuppi maahan ja sano saa syödä", Cilla neuvoi.
"Okei. Siri istu", sanoin. Koira iski takamuksesta maahan ja tuijotti minua herkeämättä. "Paikka"
Laskin kupin maahan ja Sirin katse siirtyi maahan.
"Olet kouluttanut sen hyvin", sanoin ja katsoin koiraa. "Saa syödä!"
Samassa Siri nousi pystyyn ja alkoi syömään hurjaa vauhtia.
"Kiitos, mutta on siinä hetki mennyt", Cilla sanoi. Hän otti pari kuppia käteensä ja alkoi jakaa niitä koirille.
"Minä tästä lähden... heippa Siri!"
Tuntui hieman haikealta jättää kuivamuonaan hullaantunut karvakasa, mutta kuitenkin tiesin, ettei tämä jäisi tähän. Olin tulossa vielä monen monituista kertaa uudestaan.
|
Vastaus:
Anskun kommentti:
Oikein mukava ensimmäinen tarina! (: Ja oli ihan kivan pituinenkin. Tapahtumat etenivät kuitenkin vähän turhan nopeasti, johon oma huomioni keskittyi ensimmäisenä. Muutamat kirjoitusvirheetkin poimin, muttei ne häirinneet lukemista, joten niistä ei tule sakotusta. Kannattaa tosiaan jatkossa enemmän keskittyä kuvailuun ja hidastaa tapahtumia, jotta lukijan on helpompi hypätä tarinaan mukaan.
Cillan kommentti:
Eipä oikein mitään lisättävää. Pidin tarinasta paljon, mutta niinkuin Ansku sanoi, yritä hidastaa tapahtumien kulkua. Muuten tarina oli todella hyvä ja hauska ensimmäiseksi tarinaksi! :)
Saat tästä 12 v€. (:
|
|
|
|
